Työhuone

Olin mennyt kotikotiini perheeni henkiseksi tueksi. Pikkusisareni oli joutunut johonkin onnettomuuteen, ja vanhempani sekä hän olivat järkyttyneitä.

Kotikotini oli vanha kartano Vihdin syrjäisemmissä osissa. Isä oli enneagrammatiikan professori yliopistolla, ja hän oli koko ikänsä pendelöinyt Vihdin ja Helsingin väliä. Äiti oli perinteinen kotirouva.

Kun astuin sisään, isä oli olohuoneen pöydän ääressä keskittyneenä papereihinsa. Nykyään hän oli jo professori emeritus, mutta enneagrammatiikka vei edelleen kaiken hänen aikansa. Meille muille ei oikein ollut selvinnyt, mitä enneagrammatiikka itse asiassa tutkii, mutta kun kuukausittainen palkkakuitti oli aina tullut säännöllisesti yliopistolta, olimme antaneet asian olla.

''Työhuoneeni on sitten remontissa'', isä sanoi.

Isän työhuone oli ollut aina meiltä muilta kiellettyä aluetta. Isä kertoi aina juttua, kuinka minä ja pikkusiskoni olimme pieninä menneet sinne ja piirrelleet hänen enneagrammatiikan kirjoihinsa. Itse en muistanut tapahtunutta, olin silloin ollut niin pieni, mutta sen jälkeen työhuoneeseen ei ollut menemistä.

Katsoin työhuoneeseen päin, ja sen ovi oli otettu pois. Oviaukossa oli suojamuovit, jotka jättivät parikymmentä senttiä oviaukon yläosasta paljaaksi. Mieleeni tuli syntymäpäiväni silloin kun olin ollut pieni. Silloin työhuoneen oviaukossa oli ollut huopa samalla lailla. Me lapset olimme heittäneet mopinvarresta tehdyn ongen huovan yli työhuoneeseen, ja kun onkinarussa oli tuntunut nykäisy, olimme saaneet vetää ulos onkinaruun kiinnitetyt karkkipussit. En koskaan nähnyt samanlaisia karkkeja kaupassa. Niitä oli ollut vain minun ja pikkusiskoni syntymäpäiväonginnossa, ja ne olivat olleet lempikarkkejamme.

* * *

''Mitäs sulle kuuluu?'' Olin mennyt talon yläkertaan katsomaan pikkusiskoani. Hän istui huoneessaan pyörätuolissa.

''Ihan hyvää'', pikkusisko vastasi. ''Jalka meni, mut kyllä se proteesilla saadaan korjattua. Kunhan saisivat sen toimitettua.''

Pikkusiskon vasen jalka tosiaan puuttui nilkasta alaspäin. Pikkusisko oli punkkari. Hänellä oli sininen tukka ja t-paitaan tussilla kirjoitettu bändien nimiä. Revityt farkut. Pukeutumisen ja kliinisenasiallisen pyörätuolin kontrasti oli selkeä, ja minun kävi sääli punkkaria, joka oli sidottu sairaalalta näyttävään laitteeseen. Ei yhtään sopinut tyyliin.

''Hei!'' keksin. ''Kirjoitetaan sun pyörätuoli tussilla täyteen sun lempibändien nimiä.''

''Hyvä idea. Mulla on niittejä kanssa.''

Pikkusiskon sanelun mukaan kirjoitin rullatuoliin bändien nimiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. ''J.M.K.E., Mistreat, Kuollet kukat, Turun Tauti…'' Laitoimme metalliosiin tarrapaperia, että saimme tussin tarttumaan niihin. Kiinnitin tuoliin myös samanlaisia niittejä, joita oli pikkusiskon nahkatakissa.

Sitten minun piti käydä vessassa.

Kun tulin vessasta, näin, että pikkusiskon pyörätuolin selkänojan takapuolelle, kirjoittamieni bändinnimien päälle, oli isolla kirjoitettu ''ONGI''. Selkänojan takapuolelle oli myös revitty viiltoja, joista täyte pursuili.

''Ai sä olet itse jatkanut koristelua?''

''En oo. Miten niin?'' pikkusisko kysyi.

''No kun tähän on kirjoitettu ONGI.''

''Eksä muista?'' pikkusisko kysyi. ''Sä itse kirjoitit sen.''

En todellakaan ollut kirjoittanut, mutta annoin asian olla. ''Mitä tää ONGI tarkoittaa?''

''Ongi on mun lempibändi. Bulgarialaista hardcorepunkkia.'' Pikkusisko äänsi N:n ja G:n erikseen, ei äng-äänteenä.

Pikkusisko laittoi Ongia soimaan, ja aikamoista rääkymistä ja rumpujenpaukuttamista se oli.

* * *

Illalla istuimme äidin kanssa keittiössä. Isä ja pikkusisko olivat yläkerrassa nukkumassa.

''Mitä Katrille tarkkaanottaen tapahtui?'' kysyin. Katri oli pikkusiskoni.

''Se tapahtui isän työhuoneessa'', äiti sanoi. ''Se oli todellinen surmanloukku.''

''Mitä siellä työhuoneessa tapahtui?''

''Pakkohan se oli laittaa remonttiin. Niin paha surmanloukku se oli.''

''Mut miten työhuone voi aiheuttaa jalan amputaation?'' ihmettelin.

''No se nyt vaan kävi… silleen.''

''Eiks Katri tuu enää ollenkaan alakertaan?'' kysyin. ''Sä viet sille ruuankin yläkertaan.''

''No kun se viihtyy huoneessaan. Sillä on ne kaikki levytkin siellä.''

''Mut eiks sille tekis hyvää käydä joskus ulkona?''

''No kun on se pyörätuoli ja kaikki. Ois niin hankala raahata sitä portaita'', äiti vastasi. Hän selvästi koki keskustelun kiusalliseksi.

''Minä voin vaikka itse huomenna raahata sen pyörätuoleineen alas.''

''Katotaan nyt'', äiti sanoi.

Äiti pakeni uteluitani yläkertaan, muka nukkumaan. Jäin ison kartanon alakertaan yksin.

En ihan tiedä, mitä mielessäni liikkui tässä vaiheessa. Hetken mielijohteesta hain siivouskomerosta mopinvarren ja kiinnitin siihen keittiön kaapista ottamani narunpätkän.

Menin isän työhuoneen oviaukon viereen ja heitin narun suojamuovin yli työhuoneeseen. Kului hetki, ja tunsin nykäisyn ongessani. Aloin vetää onkinarua takaisin olkkarin puolelle, ja se tuntui raskaalta. Oli kuin jotain painavaa olisi kiinnitetty naruun. Kun narunpää oli suojamuovin yläreunan kohdalla, jokin otti vastaan, mutta sain esineen kiskottua olohuoneeseen. Muovi rypistyi hiukan. Ajattelin, että toivottasti asiasta ei tule sanomista.

Katsoin narua, ja siinä roikkui irtileikattu ihmisen vasen jalka.

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License