Monitorin päällä oli kaksi dinosauruksen pienoismallia. Poika katsoi kuvaruutuun keskittyneesti, ja radio soitti taustalla teknomusiikkia. Ruutu oli täynnä kalankuvia. Kaloja oli erikokoisia ja erinäköisiä, ja ne vaihtuivat koko ajan.
Vaihtumisessa oli huomattavissa selvä sarja: Jokin rotu alkoi lisääntyä muita enemmän ja saada muita kookkaampia jälkeläisiä. Se söi lähes kaikki muut rodut ympäriltään, kunnes sen oma ravinto oli niin vähissä, että suurin osa sen edustajista kuoli nälkään. Tämä toistui yhä uudelleen ja uudelleen eri roduilla. Aina välillä joku rotu kehitti säätelyjärjestelmän lisääntymiselleen ja pysyi vallassa vähän tavallista kauemmin, mutta kuitenkin lopulta se tuhoutui.
Yhtäkkiä ylimääräinen uutislähetys katkaisi musiikin. Irak oli rakentanut salaa ydinohjuksia. Nyt ne olivat matkalla kohti Yhdysvaltojen suurimpia kaupunkeja.
* * *
Eräs pojan kaukainen jälkeläinen syntyi suuressa synnyttämössä kätilöparven avustaessa. Kätilöt olivat tyhmiä. Ne toimivat vain vaistojensa varassa. Kätilöt olivat kooltaan suurempia kuin muut herrat ja niiden leuat olivat kehittyneet hyvin, eivät syömiseen vaan otteen saamiseen. Takaruumis ja sen mukana myrkkypiikki olivat surkastuneet lähes olemattomiin. Toisin kuin meidän aikamme työmuurahaiset, kätilöt ja lähes kaikki muutkin herrat olivat saaneet siivet.
Hän oli miespuolinen kuten useimmat muutkin ihmiset. Naisia hankittiin vain lisääntymistarkoituksiin. Nimeä hän ei saanut eikä sitä tarvinnutkaan, sillä hän oli vain osa karjaa. Sen asemasta hänen jalkoihinsa oli tatuoitu merkkejä, viisi sinistä yläriviin, kolme keltaista alle ja keskelle neljä punaista. Meidän silmissämme tatuoinnit muodostaisivat kuvion, joka näyttää kirjaimilta P, I ja T, joten kutsumme häntä selvyyden vuoksi Pitiksi.
Herroille tatuoinnit kertoivat hänen vanhempiensa kyvyistä. Siniset kuvasivat fyysistä painoa, keltaiset työtehoa ja punaiset kapinahenkeä. Herrojen verkkosilmät eivät pystyneet kunnolla tunnistamaan värejä joten jokaisella värillä oli oma hajukoodinsa. Väriläiskät olivat vähän koholla muusta ihosta, joten herrat pystyivät löytämään tatuoinnit kiipeillessään hänen jalkojaan pitkin.
Tatuoinnit oli käynyt tekemässä erityinen tatuoijaparvi, jonka muurahaishappo oli aikojen kuluessa muokkautunut tehtävään lähes sopivaksi. Tatuoinnit olivat niin kestäviä, että ihmisen kuoleman jälkeen ne jäivät luontoon sadoiksi vuosiksi jähmettyneinä pieniksi värillisiksi palloiksi.
Lapsuutensa Pit vietti muiden ihmispoikien kanssa tarkoitukseen varatussa luolassa. Se oli hyvin karu, eikä siinä ollut kuin yksi suuaukko, josta ihminen ei mahtunut menemään kumartumatta. Sekin oli yleensä täynnä kaitsijoita. Seinät olivat kiveä, eikä luolassa ollut pehmikkeitä nukkumista varten lukuunottamatta keltaista haisevaa hometta, josta välillä tapeltiinkin. Havunneulaspesiä ei enää esiintynyt. Uloimmat ihmisten luolat olivat kiviluolia ja herrat asuivat maan alla multakäytävissä.
Luolissa Pit oppi, että palkkioksi karkausyrityksestä tai muusta tottelemattomuudesta saa kaitsijan kivuliaan piston. Puhumaan hän ei koskaan oppinut. Ainoa olemassaoleva kommunikointi oli herrojen välinen tuntosarvikoskettelu ja ihmisille suunnatut oikaisevat pistot.
Kaitsijat, kuten muukin herrarotu, toimivat täysin vaistojensa varassa vain hyönteisen älyllä varustettuna, mutta luonnon suomat monimutkainen viettikokoelma ja siivet tekivät niistä lähes mahdottomia huijata. Niiden voimaa lisäsi niiden määrä: Niitä oli parikymmentä kappaletta yhtä kasvatettavaa ihmistä kohden. Toisin kuin kätilöt, kaitsijat olivat komeita. Niillä oli metallinhohtoinen panssari ja sulavalinjainen takaruumis. Niiden siivet kuulsivat keltapunaisina. Ilmeisesti ulkonäöllä oli psykologista merkitystä, sillä kaitsijat pystyivät kasvattamaan ihmiset hyväkuntoisiksi ja tehokkaiksi työntekijöiksi.
Vartuttuaan Pit joutui metsään ravinnonkerääjäksi. Metsä oli kaunis, mutta hän ei ollut oppinut arvostamaan sitä. Hänethän oli koulutettu vain työntekoon. Pitkät, ikipunaiset havupuut nousivat keltaista taivasta kohti. Niiden alla kasvoi keltaisia marjoja, joita kaikkiruokaiset lonkeropensaat metsästivät. Horisontissa näkyi suuren kaupungin rauniot. Lonkeropensaita taitavasti väistellen suuret alastomat ihmislaumat keräsivät marjoja, pieniin värillisiin palloihin tukehtuneita jyrsijöitä ja muuta syötäväksi kelpaavaa karkeatekoisiin koreihin.
Ihmisten ympärillä pyöri suuria sinihohtoisia siipimuurahaisia. Vaikka muurahaiset näyttivät ulospäin kauniilta, ne olivat huippuvaarallisia vartijoita. Vartijoiden koko ruumista peitti tuhoutumaton panssari, joka oli tuhoutumaton myös luonnon ekosysteemissä.
Vartijoiden myrkky oli vahvempaa kuin kaitsijoiden. Niskureille annettujen oikaisevien pistojen lisäksi vartijat joutuivat käyttämään myrkkyään myös koko ajan harvenevaa ja yksipuolistuvaa petokantaa vastaan. Vartijoiden ansiosta petoliskot olivat kuolleet lähes sukupuuttoon ja oranssit kuusisarviset sarvikuonot olivat käytännössä ainoa vaaratekijä. Nekin kärsivät jonkun verran järvistöjen rehevöitymisestä, joka johtui leväviljelystä.
Leväviljelmät olivat kauniita. Sitä Pit ei tietenkään tiennyt, sillä hän ei käynyt koskaan viljelmillä, ja vaikka olisi tiennytkin, ei olisi välittänyt. Levä kellui järven pinnalla muodostaen mitä kauneimpia hiutalemuodostelmia lukemattomissa eri värisävyissä. Levän kauneutta korosti vielä altaiden ympärillä oleva neljänkymmenen metrin levyinen eloton vyöhyke.
Levä oli hapanta, ja pinnan alla oli jo tuhansia vuosia, siitä alkaen kun luonto herrat työkalunaan aloitti levän allasviljelyn, ollut käynnissä evoluution kilpajuoksu. Viimeiset panssarikalat kehittivät panssariaan happoja kestäväksi ja levä kehitti uusia happoja kalojen turmioksi. Happamuuden seurauksena leväviljelmän työntekijä muuntui yleensä parissa viikossa levän ravinteeksi. Niinpä sinne joutuivat kyvyttömimmät ihmiset ja kyvykkäimmät vartijat.
Ajan kuluessa Pitin punaiset ja keltaiset tatuoinnit eivät sanottavasti lisääntyneet. Sinisiä massamerkkejä kylläkin ilmestyi aika-ajoin. Hän ei kuitenkaan ollut lihava. Jos joku nainen olisi vielä osannut arvostaa miehen ulkonäköä, hän olisi voinut sanoa Pitiä komeaksi. Hänellä oli tumma pitkä tukka ja tumma, raa'assa auringonvalossa paahtunut iho. Hänen kehonsa oli lihaksikas, ei kuitenkaan niin huippuun asti treenautunut kuin useimpien aikalaistensa.
Sellaisilla asioilla ei enää ollut merkitystä ja hänen lisääntymisaikansa oli mennyt ohi jo kauan sitten. Tietenkään hän ei itse tiennyt sitä. Herrat olivat sopeutuneet valitsemaan parhaan perimän omaavat ihmisurokset ja pystyivät hankkimaan näiltä siemennesteen ja kuljettamaan sen parhaan perimän omaavien naarasten sisään juuri oikeaan aikaan.
Pitin fyysinen suorityskyky oli ajan myötä laskenut ja hän joutui sisätöihin nylkemään kuolleita turkkilintuja, joita metsästäjämuurahaiset toimittivat pesään. Työ oli yksitoikkoista. Ota lintu kasasta. Irroita punakeltainen turkki linnulta kivellä, jonka yksi reuna on lyöty teräväksi. Siirrä turkki kuivumaan. Siirrä muu lintu ravintovarastoon. Ota taas uusi lintu, ja tee sama uudelleen.
Turkit olivat ensiravintonsa käyttäneiden muurahaistoukkien kasvualustoina. Niissä vaihtolämpöiset herranalut pysyivät lämpiminä myös yön ajan, mutta riistometsästyksen takia linnut olivat vähentyneet huomattavasti. Osa toukista jouduttiin jo nyt kasvattamaan hitaammilla menetelmillä kuivuneissa lehdissä, joissa kasvu käytännössä pysähtyi yön ajaksi.
Kun Pitin ruumiin luonnollinen rappio oli tehnyt hänet kyvyttömäksi käsittelemään teräasetta tarpeeksi nopeasti, siirrettiin hänet sisimpään pesään, pimeään multaonkaloon. Siellä hän toimitti tärkeää tehtävää toimimalla elävänä lämmikkeenä vaihtolämpöisille herroille, kuningattarille ja niiden kuhnurilaumoille. Lämmittely oli helppoa työtä. Piti vain istua paikallaan ja aina välillä lämmitellä pomppimalla. Työtä auttoivat vielä kauempana sivuonkaloissa olevat lämmittäjämuurahaiset, jotka hitaasti mutta varmasti pumppasivat takaruumiissaan syntynyttä myrkyllistä polttojätettä ilmakehään.
Tosin kuin voisi kuvitella, kuningattaret eivät olleet kauniita. Kuhnureita oli tarpeeksi, eikä kuningatarten tarvinnut kilpailla niist. Kuningatarten mustat takaruumiit olivat suhteettoman suuria niiden päihin verrattuna, joista kaikki aistielimet olivat surkastuneet olemattomiin. Niiden ei tarvinnut taistella, joten niillä ei ollut edes kiiltäviä panssareita.
Pit vanheni eikä enää jaksanut pitää yllä edes omaa lämpöään. Niinpä indusoihaparvi ruiskutti hänen vereensä vartijainduktoria. Sen jälkeen munimisvaiheessa oleva kuningatar kiipesi hänen sisäänsä ja Pit suoritti viimeisen tehtävänsä uusien herrojen ensiravintona.
* * *
Eräänä päivänä maapalloa peitti värikäs elävä levämatto. Vihreät ja punaiset osat yhteyttivät auringonvaloa ja muut osat riistivät energiaa yhteyttävältä levältä. Maa oli tasoittunut jo kauan sitten ja levän alla oli tasaisen syvä vesivyöhyke. Siellä täällä levän seassa oli metallinhohtoisia ammoin kuolleiden muurahaisten panssareita. Jos olisi etsinyt tarkkaan, olisi vielä jostain paksun leväkerroksen keskeltä voinut löytää vanhan luun tai pääkallon. Kallon, jossa asunutta järkeä kerran pidettiin ylivertaisena muuhun fyysiseen maailmaan nähden.