Sopimus

Kaaleppi istui nälkäisenä kadulla. Jos hän ei pystyisi tekemään sopimusta kanenkään kanssa, hän kuolisi nälkään. Mahdollisuudet olivat huonot. Koska Kaalepilla ei ollut muuta omaisuutta kuin kehonsa, työsopimus olisi ainoa vaihtoehto, mutta Kaaleppi ei ollut ollut varaa käydä kouluja, ja kouluttamatomasta työvoimasta oli valtava ylitarjonta.

Kaaleppi eli minarkistisessa yhteiskunnassa. Valtio suojeli kansalaisia väkivalta- ja omaisuusrikoksilta sekä piti huolta, että ihmiset pitivät tekemänsä sopimukset, muttei puuttunut elämään sen enempää. Sosiaaliturva oli yksityisen hyväntekeväisyyden varassa. Hyväntekeväisyyttä harjoittavat järjestöt olivat poikkeuksetta uskonnollisia ja vaativat ruoka-avun ehtona aivoleikkaukseen suostumista. Aivoleikkauksen tuloksena yksilö uskoisi järjestön uskonnollisiin opinkappaleisiin ehdoitta, ja ateistina Kaaleppi piti kuolemaa parempana vaihtoehtona kuin harhassa elämistä.

Kaikki viljelyskelpoinen maa oli yksityisomistuksessa, joten varaton ihminen ei voinut edes itse kasvattaa ruokaansa. Itse asiassa kadutkin olivat yksityisomistuksessa, eikä Kaalepilla ollut ollut varaa maksaa kadullakävelemismaksua kadun omistajalle. Hänet häädettäisiin paikaltaan milloin tahansa, eikä hänellä olisi paikkaa, jossa hän voisi luvallisesti oleskella. Kaikki maa oli yksityisomistuksessa.

Ohikulkeva mies antoi flaijerin Kaalepin käteen. Kaaleppi luki sen, ja ilahduksen ja helpotuksen tunne valtasi Kaalepin. Hän olisi pelastettu viiden vuoden ajan. BioMed-yhtiö ehotti flaijerissa sopimusta. Jos Kaaleppi sitoutuisi tekemään itsemurhan viiden vuoden päästä ja antamaan silloin luovutuskelpoiset elimensä BioMedille, BioMed antaisi viiden vuoden ajan Kaalepille ruuan, asunnon ja vaatteet. Viiden vuoden raja olisi tosin ehdoton. Jos Kaaleppi ei tekisi silloin itsemurhaa, hän joutuisi oikeuteen, ja oikeus tuomitsisi, että BioMed saa tappaa hänet sopimuksen täyttämiseksi.

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License