Peikot

''Ei tää viidellä pelaajalla toimi'', 12-vuotias Lauri sanoi. Oli kesäloma, ja Lauri oli ollut neljän luokkatoverinsa kanssa lähimetsässä pelaamassa lipunryöstöä.

''Tarvittais lisää pelaajia'', Kalle sanoi.

Lipunryöstöä leikittiin niin, että jokaiselle pelaajalle sidottiin nauha vasempaan käsivarteen. Sitten pelaajat jaettiin kahdeksi joukkueeksi, ja kumpikin joukkue piilotti lipun metsään. Tarkoitus pelissä oli löytää vastustajajoukkueen lippu. Vastustajia vastaan ei saanut käyttää väkivaltaa, mutta jos onnistui irroittamaan nauhan vastustajan käsivarresta, tämän piti käydä hakemassa uusi nauha kotipesältä ennen etsinnän jatkamista.

Lauri oli löytänyt netistä sivun, jolla esiteltiin vanhoja pelejä, ja hän oli puhunut muut pojat kokeilemaan lipunryöstöä.

Puheet siitä, kuinka viisi pelaajaa on liian vähän lipunryöstöön jatkuivat, kun pelin viides pelaaja, Sebastian, juoksi metsästä.

''Mä näin peikon!'' Sebastian sanoi kiihtyneenä. ''Sillä oli harmaa iho, koukkunenä, ja joku talja vaatteena. Oli se varmasti peikko, kun sillä oli häntä.''

''Se oli varmaan joku eläin'', Lauri sanoi.

''Ei, se oli peikko'', Sebastian sanoi. ''Se kulki kahdella jalalla, ja sillä oli kans kädet. Eläimillä on neljä jalkaa.''

''Mitä se teki?'' Lauri kysyi.

''Ei se ehtinyt tehdä mitään'', Sebastian sanoi. ''Mä juoksin karkuun heti kun se näki mut.''

Pojat alkoivat vakuuttua siitä, että kyseessä oli peikko. Niitä sietäisi varoa. Pitäisikö metsässä leikkiminen lopettaa kokonaan?

* * *

''Peikkojen nuotiopaikka!'' Kalle sanoi.

Pojat olivat päättäneet, etteivät he antaisi peikkojen häätää heitä metsästään ja olivat jatkaneet metsässä leikkimistä. He olivat löytäneet nuotiopaikan, jossa oli kivillä ympäröity tulisija sekä puisia pöllejä ympärillä istuimina.

''Meidän metsä!'' Sebastian sanoi. ''Peikot on valloittaneet meidän metsän!''

Lauri ajatteli, että voisikohan metsää kutsua oikeasti heidän metsäkseen. Kyllähän heillä oli tapana leikkiä siellä, mutta antoiko se omistusoikeuden?

''Rikotaan se!'' Kalle sanoi. ''Näytetään peikoille, etteivät he ole tervetulleita tänne!''

Niin pojat viskoivat kivet jorpakkoon, samoin puupöllit. Lauria arvelutti rikkoa toisten omaisuutta, mutta joukon mielipide veti mukaansa. Lauri oli myös muistellut niitä satuja, joita äiti oli lukenut hänelle pienenä, ja niissä peikot oli aina esitetty pahoina. Ehkä peikot sitten olivat sellaisia, pahoja.

* * *

Kerran pojat olivat taas samoilemassa metsässä, kun he huomasivat peikon seisovat edessään. Se oli juuri sellainen kuin Sebastian oli kuvaillut, harmaaihoinen ja koukkunenäinen. Pituudeltaan peikko oli samaa kokoa kuin pojat. Sillä oli yrmeä ilme.

Pojat katsoivat ympärilleen, ja ne näkivät olevansa viiden peikon piirittämiä.

Poikia alkoi pelottamaan. Pelko muuttuu helposti vihaksi, ja niinpä Kalle hyökkäsi edessäolevan peikon kimppuun. Kohta kaikki peikot ja pojat olivat nyrkkitappelussa. Laurikin löi peikkoa minkä ehti, ja peikko löi takaisin. Lopulta pojat pääsivät niskan päälle, ja peikot luikkivat karkuun.

''Näytettiinpä niille'', Kalle sanoi. ''Mitäs hyökkäsivät meidän kimppuun.''

Lauri ajatteli että vihamielistä käytöstähän tuollainen yrmeäilmeinen ympäröiminen oli peikoilta ollut, mutta siitä huolimatta ensimmäinen hyökkääjä oli ollut Kalle. Muut pojat kuitenkin puhuivat veretseisauttavasta voitosta, eikä Lauri uskaltanut sanoa epäilyksiään ääneen. Lopulta Laurikin alkoi uskomaan, että peikot olivat vihamielisiä hyökkääjiä.

Tappelun jäljiltä pojilla oli kaikennäköisiä ruhjeita. Monilla oli silmä mustana, ja Kalle nilkutti. Kaikilla oli paikat kipeänä, ja Sebastian oli lyönyt kätensä niin, että siinä oli ammottava haava.

Illalla Laurilla oli paha paikka, kun vanhemmat tiukkasivat, mistä Lauri oli ruhjeensa saanut. ''Ei peikkoja ole olemassa'', he sanoivat, kun Lauri kertoi tapelleensa peikkojen kanssa. Vanhemmat tiukkasivat, kenen kanssa kränää oli syntynyt, mutta Lauri pysyi totuudessa. Lopuksi vanhemmat alkoivat pitää Lauria kajahtaneena.

* * *

Kerran Lauri oli yksin samoilemassa metsässä, kun hänen jalkansa tarttui johonkin koloon. Lauri ei saanut jalkaansa irti, ja hän ajatteli kuolevansa siihen paikkaan, jos joku ei tulisi irroittamaan häntä. Tunnit kuluivat, ja lopulta peikkokööri saapui paikalle.

''Varokaa'', yksi peikko sanoi. ''Se on ihminen. Ihmiset on vihamielisiä, pahoja. Ne hajottavat nuotiopaikkoja ja tappelevat.''

''Peikothan niitä pahoja on'', Lauri sanoi. ''Hyökkäsitte meidän kimppuun.''

''Pakkohan meidän oli jotain tehdä'', yksi peikoista sanoi. ''Hajotitte meidän nuotiopaikan.''

''Me vaan haluttais olla rauhassa'', Lauri sanoi. ''Mutta te tulette tänne tappelemaan.''

''Oikeasti mekin vaan haluttais olla rauhassa ja leikkiä Klumpperikoroa'', yksi peikoista sanoi.

Silloin Lauri tajusi tilanteen. Oikeasti kumpikin puoli halusi vain olla rauhassa, mutta molemminpuoliset epäluulot ja pelko olivat ajaneet tilanteen tappeluksi. Toisaalta, jos peikot tykkäsi leikkiä….

* * *

Pojat olivat taas metsässä. Pelattaisiin lipunryöstöä. Pojat sitoivat nauhoja käsivarsiinsa, kun Kalle sanoi: ''Kyllä me aina yhdet peikot päihitetään.'' Uhoamisen sävy oli vaihtunut. Enää kyse ei ollut vakavasta uhosta koskien metsän omistusta, vaan siitä leikkimielisestä uhosta, jota harrastettiin ennen joukkuepelin alkamista.

Lipunryöstö toimisi hyvin kymmenellä pelaajalla. Viiden ihmisen joukkue viittä peikkoa vastaan.

Lauri ajatteli, kuinka hauskaa oli leikkiä, kun oltiin saatu viisi uutta leikkikaveria. Metsässä riitti tilaa kaikille. Lipunryöstön jälkeen peikot opettaisivat pojat leikkimään Klumpperikoroa. Lauri mietti uteliaana, että millaistahan se olisi.

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License