Pahuuden viimeinen aste

Kävelen kiemurtelevaa polkua synkkää linnaa kohti. Juurenkäkkärät haittaavat kulkuani, ja pöllö huhuilee jossain. Katson linnan tummaa silhuettia. Tornit nousevat epäsymmetrisinä, ja on ikään kuin ne huojuisivat. Paikalliset sanovat, että linnaa hallitsee äärimmäinen pahuus. Todennäköisempää on, että linna on vähäisemmän, joskin ilkeän hengen vallassa. Olen täällä ottamassa selvän tilanteesta, paranormaalin tutkijoiden nettisivulla olemme teoretisoineet linnan luonnetta.

Pahuuden 1. aste

Saavun linnan luokse, ja sen pääovi on auki. Kun kuljen ovelle, se kolahtaa kiinni. Yritän avata sitä, ja on kuin jokin voima vetäisi sitä kiinni. Riuhdon kaikin voimin ja saan oven auki. Oliko tämä varoitus, että linnaan ei kannata mennä? Jos oli, en piittaa siitä, ja astun sisään.

Valaisen eteistä taskulampullani, ja näen haarniskan, jonka päällä istuu korppi. Kuulen sihinää, kuin käärmeitä. Korppi rääkäisee ja tekee syöksyn kohti minua. Viime hetkellä se kääntyy takaisin, ja tekee hetken päästä uuden syöksyn.

Korpit eivät luonnostaan käyttäydy noin. Linna on todellakin hengen vallassa. Mutta mitä henki tahtoo? On kuin se tahtoisi jätetyksi rauhaan. Sulkeutuvat ovet, käärmeensihinä ja syöksyvä korppi ovat tylyjä eleitä, mutta ne lähinnä vaikuttavat varoituksilta. Jatkan matkaani varoituksista piittaamatta.

Pahuuden 2. aste

Astun linnan vastaanottohuoneeseen. Kuulen haudantakaista valitusta, ja jotain lentää minua kohti. Lentävät objektit alkavat pyöriä ympärilläni, ja ne näyttävät surumielisiltä, utuisita kasvoilta. Samalla tunnen kuin jotain vedettäisiin ulos päästäni. Henki selvästi tahtoo sieluni.

Yritän ajatella, sielun käyttäminen estää sen poistamisen. Päätä särkee vetoyritysten takia, kasvot lentelevät ympärilläni, ja valitus kuuluu. Henget ovat varsinaisia jesuiittoja. Tarkoitus pyhittää keinot. Kun henget tahtovat jotain, ne yrittävät ottaa sen välittämättä siitä, aiheuttaako se jollekin muulle kärsimystä tai onko niillä oikeutta ottaa se. Henget saavat ihmisten sieluista lisää voimaa, ja sitä ne himoitsevat - elämänvoimaa.

Hyräilen Maijal oli karitsa. Mikä tahansa intensiivinen ajatus, ja sielunryöstö muuttuu vaikeammaksi. Juoksen päänsärkyisenä vastaanottohuoneen poikki, seuraavaan huoneeseen. Tällaisen takia en keskeytä tutustumisretkeäni.

Pahuuden 3. aste

Selvisin. Tulen huoneeseen, jossa on pöytä, ja sillä suuri nahkaan sidottu kirja. Avaan kirjan, ja valtaosa sivuista on tyhjiä. Vain ensimmäisellä sivulla on tarina. Tarina kertoo linnanherrasta, jonka rakastettu seivästettiin. Linnanherra ei koskaan saanut syyllistä selville. Niinpä hän vannoi kostoa koko ihmiskunnalle, ja ryhtyi seivästämään hallitsemiaan talonpoikia ilman mitään muuta syytä kuin kosto mielitietyn kohtalosta.

Samalla havaitsen, kuinka ritiläkaton läpi alkaa pudota teräväkärkisiä seipäitä. Onko henki kuollut linnanherra, joka kostaa linnaan tunkeutujille sen, mitä hänen rakastetulleen ammoin tapahtui? Siltä näyttää.

Juoksen huoneen läpi kohti vastapäisellä seinällä näkyvää ovea. Juostessani seipäät raapaisevat vasenta kättäni ja jalkaani. Vasen käteni on nyt turta, ja nilkutan. Minua ei voi mitenkään pitää vastuullisena linnanherran rakastetun kohtalosta, mutta siitä huolimatta saan kärsiä teon seurauksista. Saan vastapäisen oven auki ja jatkan seuraavaan huoneeseen.

Pahuuden 4. aste

Huoneessa lentelee keltaisia tulipisteitä, kuin kipinöitä. Joka kerta kun sellainen osuu minuun, tunnen osumapaikassa sietämätöntä kipua, ja samalla kuuluu demoninen nauru. Pelottelu, oman edun tavoittelu ja kosto olivat siis pelkkää alkusoittoa. Hengen todellinen tarkoitus on saada nautintoa muiden kärsimyksistä.

Pelottelu pyrkii siihen, että tulee rauhaan jätetyksi, ja viemällä sielun toiselta saa sielun itselle. Kostonkin voi ajatella tasaavan jonkunlaisen kosmisen oikeuden vaakakupit, jos sellaisiin uskoo. Tunnen kipinän osuvan jalkaani. Viiltävä kipu tuntuu osumapaikassa, ja demoninen nauraja selvästi nautiskelee. Enää henki ei pyri saamaan aiheuttamallaan kärsimyksellä mitään konkreettista hyötyä itselleen eikä edes kostamaan. Se pyrkii saamaan ainoastaan mielihyvän siitä, että joku toinen kärsii.

Nilkutan huoneen poikki seuraavalle ovelle. Matkalla kipinät polttelevat minua, ja joudun vihlaisujen takia pitämään vähän väliä taukoa. Nauru alkaa uudestaan jokaisen vihlaisun jäleen. Kivultani näen hädin tuskin seuraavassa ovessa olevan tekstin: ''Tämän oven takana vaanii äärimmäinen pahuus.'' Minulla ei kuitenkaan ole varaa varoa. Kipu on tässä huoneessa niin sietämätön, että pois on päästävä. Saan kuin saankin astuttua seuraavaan huoneeseen.

Pahuuden viimeinen aste

Makaan kahlehdittuna puisella lavetilla. Näkymättömät kädet repivät nahkaani pois vatsastani, käsistäni, jaloistani. Kipu on sietämätön. Nauru on kaikonnut. Enää henki ei saa edes mielihyvää aiheuttamastaan kärsimyksestä. Nyt kärsimykseni on sille itsetarkoitus. Sen ainoa motiivi on se, että kärsisin.

Kun nahkani on kuorittu pois ja lihakseni näkyvät paljaina, iho kasvaa takaisin, ja kidutukseni alkaa alusta. Tämä toistuu kerta toisensa jälkeen, tästä ikuisuuteen.

Tämä on ultimaattista pahuutta. Pahuutta ilman syytä, pahuutta pahuuden vuoksi. Minä kärsin, eikä kiduttajani saa siitä mitään irti. Kärsimykseni on sille itseisarvo. Se vain haluaa, että kärsin. Se kiduttaa minua, kärsimykseni ainoana motiivinaan. Jäljellä on enää puhdas pahantahtoisuus.

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License