Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan

''Jousi aiheuttaa voiman -kx, missä k on jousen jousivakio, ja x on jousen venymä'', fysiikanopettaja sanoi luokan edessä.

Villen ajatukset alkoivat heti rullaamaan. Nuo jouset kuulostivat ihan joltain, mitä voisi käyttää tietokonepelissä. Jos vaikka pelaajan ohjaama ukko koostuisi jousista, ja pelaaja ohjaisi ukkoa jousien pituuksia muuttelemalla.

Oli 90-luvun puoliväli, ja Ville lukiolainen suomalaisessa pikkukaupungissa. Siinä, missä fysiikka oli muille oppilaille tylsiä laskuja, joillla ei ollut kosketuspintaa arkielämään, Villelle fysiikka oli jotain, mitä käyttää tietokonepeleissä. Ville nimittäin ohjelmoi harrastuksenaan yksinkertaisia tietokonepelejä. Viimeisen vuoden hän oli kokeillut tehdä pelejä, jotka olivat fysiikkasimulaatioita. Sellaiset antoivat pelaajalle aivan ainutlaatuisen haasteen.

* * *

''Hei tulkaa katsomaan'', Ville sanoi kavereilleen. ''Tässä pelissä ohjataan avaruusalusta, joka kiertää mustaa aukkoa.''

Ville oli iltaa istumassa kavereidensa kanssa. Ville oli tehnyt uuden tietokonepelin ja halusi esitellä sitä kavereilleen. Hän pelasi ensin malliksi itse pari peliä. Sitten hän kysyi: ''Kuka haluaa kokeilla?''

Kaikki kaverit astuivat askeleen taaksepäin. Villen pelejä pidettiin liian vaikeaselkoisina, eikä kukaan uskaltanut näyttää huonouttaan. Ville ei aivan ymmärtäyt kavereiden reaktiota. Hän näki, ettei kukaan ollut kiinnostunut hänen pelistään, ja reaktio ahdisti Villeä. Ville oli tehnyt parhaansa tarjotakseen kavereilleen pelielämyksen, eikä kukaan heistä ollut halukas tarttumaan siihen. Pitivät varmaan Villen pelejä tosi huonoina. Niin huonoina, että ne sivuutettiin kokeilematta.

Ville sai saman reaktion kaikilta lähellään olevilta ihmisiltä. Vanhemmat ja sisarukset eivät olleet kiinnostuneet tietokoneista, eivätkä he suostuneet kokeilemaan Villen pelejä. Tai jos kokeilivatkin, niin painelivat näppäimiä muodon vuoksi puoli minuuttia ja poistuivat sitten tietokoneen äärestä. He eivät paneutuneet peliin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, kuinka tärkeää se olisi ollut Villelle, että hänen tekemiään pelejä oltaisiin pelattu.

* * *

Ville istui tietokoneen ääressä ja kokeili jousisysteemeillä. Hän rakensi simulaation useasta jousesta koostuvasta systeemistä ja laittoi sen värähtelemään. Värähtely ei yllättäen säilynyt samanlaisena vaan voimistui vähitellen niin, että lopulta koko systeemi toimi täysin kaaoottisesti. Tietokoneella lasketaan likiarvoilla, ja Villelle oli käynyt sellainen virhe, että likiarvojen heitot voimistivat toisiaan. Luonnossa niin ei käynyt, ja osaava matemaatikko olisi pystynyt korjaamaan virheen, mutta Ville oli vasta lukiolainen.

Kuinka hän nyt pystyisi tekemään pelin, jossa ukot koostuisivat jousisysteemeistä?

Ville pähkäili ongelmaa aikansa, kunnes hän kokeili laittaa todella voimakkaan kitkavoiman ohjelmaansa. Sen jälkeen jousien värähtely hiljeni vähitellen, hallitusti. Kitkaa oli enemmän kuin oikeassa luonnossa, mutta kyllä se peliin kelpaisi.

Sitten Ville teki jousista ukon ja rakensi sen ohjaamisen parista näppäimestä. Ville ajatteli kehittävänsä pelin myöhemmin karatepeliksi, missä karatekan kävelyä, lyöntejä ja potkuja ohjattaisiin muuttamalla yksittäisten jousien pituuksia.

Ville kokeili ohjata ukkoa, ja se kaatui heti. Ensimmäinen yritys omaakin peliä kaatui yleensä epäonnistumiseen. Ville kokeili yhä uudestaan mutta ei saanut ukkoa kävelemään. Peli oli siis liian vaikea. Tarvittaisiin lisäideointia.

* * *

Ville mietti taas peliensä saamaa vastaanottoa. Kaverit eivät olleet tietokonenörttejä, joten he eivät olleet kiinnostuneet Villen nörtähtävistä peleistä. Kaverit halusivat peleiltä näyttävää grafiikkaa ja ääniä, sekä pelaamisen helppoutta.

Kun Ville oli ollut kaksitoistavuotias, hänellä oli ollut nörttikaveri, ja silloin asetelmä oli ollut vähän toisin päin. Kaveri oli pitänyt englanninkielisistä tekstiseikkailupeleistä sekä lentosimulaattoreista, jotka kummatkin olivat vaatineet aivojen käyttöä. Ville ei ollut halunnut käyttää aivojaan pelatessaan. Hän oli pitänyt toimintapeleistä, ja silloin kun hän oli halunnut ajatella tietokoneen ääressä, hän oli ohjelmoinut itse.

Tekstiseikkailupelin aivojarassaavuus oli ilmeistä. Ruudulle tuli englanninkielistä tekstiä ja peliä ohjattiin kirjoittamalla englanninkielistä tekstiä. Samoin lentosimulaattoreissa piti muistaa vaikka kuinka monen näppäimen toiminnot. Ville ajatteli, että tällaiset pelit eivät kiehtoneet häntä edelleenkään. Ne pelit, joita hän itse teki olivat päällepäin yksinkertaisia toimintapelejä, joissa ruudulla liikkuvaa oliota ohjattiin parilla näppäimellä. Vasta, kun peliä halusi pelata hyvin, peliä tarvitsi ajatella fysiikan lakien kautta.

* * *

''Mihin me sellaista internettiä tarvitaan?'' isä kysyi.

90-luvun puolivälissä tavallisten ihmisten saatavilla oleva internet-liittymä oli uutuus, ja Ville oli lukenut sellaisesta tietokonelehdestä.

''Sieltä voi etsiä tietoa ja keskustella keskusteluryhmissä'', Ville vastasi.

''Eiköhän nuo onnistu ihan ilman tietokonettakin'', isä vastasi.

Villellä oli käynyt mielessä, että ehkä netistä löytäisi ihmisiä, jotka olisivat kiinnostuneet hänen peleistään. Isä kuitenkin piti pelejä turhuutena, eikä tämä perustelu menisi läpi.

''Olen aika yksin tietokoneharrastukseni kanssa'', Ville sanoi. ''Ajattelin etsiä internetin keskusteluryhmistä samanhenkistä seuraa.''

''No mitenkäs sellainen internet toimii?''

''Tietokone kytketään puhelinpistokkeeseen ja otetan yhteys internet-operaattoriin.''

''No ei kyllä sitten'', isä sanoi. ''Ei sellainen peli vetele, että sinä varaisit meidän puhelinlinjan tuntikausiksi.''

''Jos mä käyttäisin sitä pelkästään iltayhdeksän jälkeen'', Ville sanoi. ''Ei niin myöhään kukaan meille soittele.''

Tämä perustelu puri, ja isä konservatiivisuudestaan huolimatta suostui hankkimaan Villelle internet-liittymän.

* * *

Ville ajatteli taas jousisysteemejä. Karatepelissä oli ollut sellainen ongelma, että ukko kaatui heti. Entäs, jos tekisi painipelin, jossa painijat pitäisivät automaattisesti kiinni toisistaan? Silloin kaatuminen ei haittaisi, kun koko pointtina olisi kaataa vastustaja.

Mutta jousisysteemit olivat silti monimutkaisia. Ville mietti ja tajusi, että peliä voisi yksinkertaistaa. Koska peli olisi kaksiulotteinen, yksi jalka per painija riittäisi, eikä painijoiden käsiä tarvitsisi mallitaa jousina. Tarvittaisiin vain yksi painijoiden ruumiita kuvaava jäykkä kappale, sekä kummallekin painijalle jalka, jota ohjattaisiin yhden tavallisen ja yhden kierrejousen avulla.

Ville päätti toteuttaa tämän idean.

* * *

Ville oli saanut netin pystyyn ja rakentanut itselleen kotisivut, joilla hän levitti pelejään. Hän tarkkaili silmä kovana tilastoa, kuinka paljon niitä ladattiin. Vain muutaman kerran viikossa. Ville oli naiivisti olettanut, että peliharrastajat kokeilisivat niitä, suosittelisivat kavereilleen, ja pelien suosio kasvaisi eksponentiaalisesti, eli vähitellen alkaisi paisua ja paisua. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan latausmäärät säilyivät vaatimattomina.

Ville oli löytänyt netistä myös sivuston, jolla levitettiin harrastajien tekemiä tietokonepelejä. Ville oli ajatellut tarjota pelejään sinne, mutta rohkeus oli pettänyt. Lähipiiri ei arvostanut Villen pelejä yhtään, eikä niitä hänen kotisivuiltaankaan juurikaan ladattu. ''Ehkä pelini ovat sitten niin huonoja, etteivät ne kiinnosta ketään'', Ville ajatteli.

Ville oli myös löytänyt netistä peliaiheisen keskustelupalstan, mutta siellä keskusteltiin lähinnä kaupallisista peleistä. Harrastelijoiden tekemiä pelejä mainittiin harvoin. Villeä arvelutti mainostaa pelejään sielläkään.

* * *

Sitten Ville sai painipelinsä siihen kuntoon, että sitä pystyi pelaamaan. Hän kokeili sitä muutaman kerran ja hän piti pelistä tosi paljon. Ville ajatteli haltioissaan: ''Tän parempaa peliä mä en koskaan pysty tekemään.''

Kun Ville oli näissä ajatuksissa, isä ja äiti sattuivat kulkemaan tietokoneen ohi. Ville näytti peliä ja kysyi äidiltä: ''Haluaisitko kokeilla sitä?''

''Ei'', äiti sanoi ja kohdisti seuraavan repliikin isälle: ''Kokeile sä.''

''En mä'', isä sanoi ja jatkoi äidille: ''Kokeile sä.''

Ville ryntäsi itkien huoneeseensa. Äiti ja isä kiistelivät, kumpi joutuisi kokeilemaan hänen peliään. Vanhemmille pitäisi olla ilon aihe, että pääsisi tutustumaan lastensa tekemisiin, ja pelien pelaamisen pitäisi yleensäkin olla nautinto, mutta hänen pelinsä olivat niin huonoja, että vanhemmille niihin tutustumisessa oli kyse joutumisesta.

Ville esitteli peliä kavereilleen, ja kaverit kokeilivat peliä viisi minuuttia heilutellen painijoiden jalkoja tarkoituksettomasti. Ville yritti opastaa, kuinka jalkojen liikkeitä yhdistelemällä sai aikaan monimutkaisia heittoja, mutta kaverit eivät tuntuneet kuuntelevan.

Ville kuitenkin itse pelasi painipeliä useinkin. Hän piti siitä ja sen tarjoamasta haasteesta.

Kerran isä kulki ohi ja sanoi: ''Ehkä kaverit eivät pidä tuosta pelistä siksi, että painijat ovat yksijalkaisia. Onhan se vähän tyhmää, katsos kun ihmisillä on kuitenkin oikeasti kaksi jalkaa.''

''Yhdenkin jalan ohjaamisessa on tarpeeksi'', Ville sanoi. ''Pelaaja huomiokyky ei riittäisi kahden jalan ohjaamiseen.''

''Entä jos tietokone ohjaisi toista jalkaa?'' isä kysyi.

Villeä ärsytti. Isä ei ollut vaivautunut edes kokeilemaan peliä saati että olisi opetellut pelaamaan sitä, ja silti isä kuvitteli voivansa neuvoa sen kanssa. Pelin idea oli se, että pelaaja ohjasi painijaa hyvin elementaarilla tasolla, eikä siihen tietokoneen ohjaamaa toista jalkaa tarvittu.

* * *

Isän kommentti oli saanut Villen sisuuntumaan. Isä ei selvästikään ollut ymmärtänyt mitään pelistä. Ehkä ongelma ei sittenkään ollut ollut se, että Villen pelit olivat huonoja, vaan se, ettei hänen lähipiirinsä ymmärtänyt niitä. Ehkä harrastelijoiden tietokonepelisivustolta löytyisi kokeneita tietokonepelien pelaajia, pitäisivät Villen peleistä.

Niinpä Ville lähetti painipelinsä sivustolle.

Seuraavana päivänä tuli pelisivuston ylläpitäjältä viesti: ''Tää pelihän on aivan loistava!''

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License