Kepulikonsti

Pääsin viime kesäksi töihin TELEport-yhtiön siirrinasemalle. Otin työpaikan vastaan, vaikka en kokenutkaan työtä kovin tärkeäksi. Suurin osa telesiirrinmatkoistahan voitaisiin korvata etäläsnäolomenetelmien avulla. Tämä koskee erityisesti sitä asemaa, jolla minä olin töissä, sillä asemaltamme lähetettiin pääasiassa liikemiehiä neuvotteluihin eri puolille galaksia. Liikemiehet tahtovat jostain syystä olla henkilökohtaisesti paikalla, vaikka heillä olisi varaa parhaan tason etäläsnäololaitteistoihin. Pientä vaihtelua asiakaskuntamme rakenteeseen toivat tavallisten ihmisten lomamatkat, jotka yleensä suuntautuivat punaisia jättiläisaurinkoja kiertäviin lomakeskuksiin.

Työtoverinani minulla oli vanhahko, ehkä viisikymppinen mies, Pena, joka oli työskennellyt telesiirtimien parissa yli kolmekymmentä vuotta, aina siirtimien kaupallisesta käyttöönotosta alkaen. Pena pukeutui lyhythihaiseen kauluspaitaan ja tummansinisiin housuihin, jotka olivat kenties olleet suorat siirtimien käyttöönoton aikana. Paita oli jäänne kymmenen vuoden takaisesta aamiaismuromainoskampanjasta. Sen vasen rintamus lupasi muropaketin kylkiäisenä Turing-testin läpäisevän laitteen, joka jutteli murojen syöjän kanssa. Olin ollut kampanjan aikoihin kymmenvuotias ja kovin ihastunut sormenpään kokoiseen laitteeseen. Äitini tosin hermostui ja heitti sen roskikseen kolmantena aamuna.

Ensimmäisenä työpäivänäni Pena esitteli minulle telesiirrinasemaa. Aseman muodosti suuri halli erään kauppakeskuksen keskeisellä paikalla. Hallin seinät olivat kiiltävää mustaa muovia ja lattiaa peitti vaalea, muovinen marmorijälijitelmä. Hallissa oli puolenkymmentä siirrintä, kiiltävää mustasta muovista tehtyä istuinta, joissa oli korkea selkänoja. Selkänojien yläreunoihin oli ripustettu hatuiksi kutsutut metallilieriöt, jotka asiakkaiden täytyi pukea päähänsä siirron ajaksi. Hallin toisella laidalla olivat vastaanottimet. Ne näyttivät muuten samanlaisilta kuin siirtimet, mutta niissä ei ollut hattuja. Paitsi halli, asemalla oli myös tummennetusta lasista tehdyllä ovella erotettu käytävä, jonka varrella oli muutama huone. Tärkeännäköiset, punaisista led-valoista muotoillut kirjainlyhenteet loistivat niiden ovista aina siirrinhalliin saakka. Itse asiassa huoneet olivat WC, kahvihuone sekä varasto, mutta asiakkaiden nähden oli korrektimpaa käydä kongressihuoneessa W-578-C-2 kuin vessassa.

Esitellessään asemaa Pena kertoili minulle siitä eettisestä keskustelusta, jota oltiin käyty telesiirrinten käyttöönotosta. Ne eivät vastoin yleistä luuloa sananmukaisesti siirrä asiakasta, vaan kopioivat tämän määräasemalle ja annihiloivat originaalin, tuhoavat lähtöasemalle jääneen kehon välittömästi tämän jälkeen. Oltiin väitetty, että alkuperäinen, lähtöasemalla oleva keho on ihminen, joka murhataan, ja henkiin jäävä, siirretty yksilö on mekaaninen klooni ilman ihmisarvoa. Vastapuoli argumentoi, että kopioinnin ja annihilaation välinen aika on vain muutamia mikrosekunteja ja telesiirtimet helpottavat matkustamista huomattavasti. Koska yleistä mielipidettä kiinnostavat mukavuudet enemmän kuin mikrosekuntit, se oli kääntynyt suhteellisen nopeasti puoltamaan siirtimien käyttöönottoa.

Esiteltyään muut tilat Pena näytti minulle varastohuoneen, joka oli kolkko, kostea betoninen kammio. Huoneessa oli vanha, ensimmäisen sukupolven telesiirrin. Sen muodot olivat pyöreämmät kuin nykyisissä laitteissa ja sen kuori oli tehty nyppyläpintaisesta metallista, joka oli maalattu siniharmaaksi. Siirrin ei ollut minkään nykyisin tunnetun yhtiön tuote, vaan siihen kiinnitetyssä metallilaatassa oli joku saksalainen W:llä alkava nimi. ''Tämä toimii edelleen, mutta käyttö vaatii muutamia erikoiskikkoja. Siksi emme käytäkään tätä, jos muita laitteita on vapaana'', Pena opasti. Hän kertoi minulle, kuinka ennen telesiirtimet osattiin tehdä kestäviksi. Tämäkin oli kestänyt yli kolmekymmentä vuotta, nykyiset laitteet hajoavat hänen sanojensa mukaan alle viidessä vuodessa. Olin olettanut, että vanhimmissa telesiirtimissä olisi ollut analogiset kytkimet. Tässä oli kuitenkin ohjaimena ikivanha yleistietokone, niin kutsuttu IBM-klooni, johon piti erikseen ladata siirrinohjelma massamuistista.

Seuraavat viikot sujuivat hyvin, laitteiden käyttö oli helppoa. Täytyi vain syöttää määränpään koordinaatit ohjauspaneeliin ja tarkastaa paneelista, että määränpäässä oli vapaa vastaanotin. Vaikka siirtimissä oli automaattinen koordinaattien etsimistoiminto, yleensä nopeampaa oli kysyä Penalta, joka tuntui muistavan koko galaksin osoitekartan ulkoa. Sitten täytyi vain pyytää asiakasta pukemaan metallinen hattu ja istumaan paikallaan kädet käsinojilla ja jalat lattiaan kiinnitetyn metallilevyn päällä. Tämän jälkeen siirrin käynnistettiin painamalla ohjauspaneelissa olevaa, suurta punaista START-nappulaa. Välitömästi nappulan painuttua pohjaan näkyi valonväläys ja asiakas hävisi tuolista; väläystä seurasi heleä kilahdus kun hattu, joka nyt roikkui siirtimen yläreunaan kiinnitetyssä johdossa osui tyhjän tuolin selkänojaan.

TELEport -yhtiön tarjoamana bonuksena sain tehdä viikonloppuisin ilmaisen siirrinmatkan naapuriplaneetalle tapaamaan perhettäni. Vaikka uusiakin siirtimiä olisi ollut aina vapaana, Pena lähetti minut yleensä sivuhuoneessa olevalla 30-vuotiaalla siirtimellä. Hän ei halunnut asiakkaiden näkevän, että työntekijät lähettelevät toisiaan. Ihmeekseni laite toimi moitteettomasti.

Kuukauden päästä työtahti kiristyi, sillä ihmiset muuttivat keskikesäksi pois planeettojen asutuskeskuksista, kuilla sijaitseville loma-asunnoille. He halusivat edelleen tulla päivisin työhön planeetalle. Niinpä jouduimme hoitamaan työmatkaliikennettä. Asemalle palkattiin tilapäistyöntekijöitä niin paljon, että jokaista siirrintä kohti oli joku hoitamassa sitä. Jopa vanha siirrin oli kokopäiväisessä käytössä. Pena käytti sitä itse, sillä hän ei uskonut nykynuorten pystyvän käyttämään tavaroita ''siltä ajalta kun ihmismieli oli rautaa ja koneissa pyöri softa.'' Koska Pena oli toisessa huoneessa, minä jouduin opastamaan tilapäistyöntekijöitä laitteiden käytössä. Olin oppinut yleisimpien määränpäiden koordinaatit ulkoa ja nautin siitä, että olin kokenein huoneessa, se jolta kysyttiin neuvoa.

Eräänä iltapäivänä kulkiessani vanhan siirrinhuoneen ohi kuulin sisältä tappelun ääniä. Päätin katsoa sisälle ja näin, että Pena ajoi kirves pään yläpuolelle kohotettuna takaa kalliiseen liituraitapukuun pukeutunutta asiakasta, joka luonnollisesti yritti paeta. Kumpikaan ei huomannut minua ja jäin halvaantuneena katsomaan. Mietin, oliko Pena mahdollisesti häiriintynyt vai oliko hän vain lopullisesti kyllästynyt asiakkaisiin, jotka yleensä kuuluivat korkeampaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän. Tosin Penaa varallisuuden epätasainen jakautuminen ei ollut tuntunut häiritsevän. Hän oli tyytyväinen työhönsä ja sitä paitsi hyvin ylpeä saavuttamastaan ammattitaidosta.

Pena sai vihdoin osuman miehen reiteen. Painava kirves upposi syvälle miehen lihaan. Mies karjaisi kivusta, Pena näytti selvästi tyytyväiseltä iskuunsa. Liituraitakangas värjäytyi punaiseksi iskujäljen kohdalta ja nyt nilkuttava ja uliseva uhri jätti peräänsä verivanan. Saatuaan etulyöntiaseman takaa-ajossa Pena sai ahdistettua uhrinsa nurkkaan ja halkaisi tämän kallon hyvin tähdätyllä iskulla. Mies oli yrittänyt turhaan suojata päätä käsillään, jotka retkahtivat elottomina alas. Kallon lisäksi isku halkaisi miehen rintakehän puoleen väliin ja nurkka värjäytyi punaiseksi haavasta pulppuavasta verestä. Penalla oli yllään valkea vahakangasesiliina. Näin ollen hänen vaattensa säilyivät puhtaina, joskin ne olivat, kuten tavallista, niin mauttomat, että muutama veritippa olisi voinut piristää niiden yleisilmettä.

Kuului valtava tömähdys kun ruumis putosi maahan. Huoneen akustiikka voimisti tömähdystä, sillä sekä seinät että lattia olivat päällystämätöntä betonia. Pena alkoi pilkkoa keskittyneesti ruumista. Hän hakkasi raajat rutinoituneen näköisesti irti ja halkaisi ruumiin kahtia. Lopuksi hän vielä puolitti jokaisen tekemästään kuudesta palasesta. Miehen veri muodosti punaisen, hypnoottisesti pyörivän spiraalin lattiassa olevan viemäriaukon kohdalle.

Vasta kun Pena veti vaaleanvihreät tiskaushansikkaat käteensä ja alkoi sulloa ruumiinpalasia mustaan muovisäkkiin hän huomasi minut. Katsoin häntä hölmistyneenä, olinko työskennellyt sarjamurhaajan kanssa? Hän vastasi katseella, joka yritti sanoa, ettei mitään outoa ollut tapahtunut ja jos hän puolestaan oli hämmästynyt, se johtui pelkästään siitä ettei hän ollut olettanut minun hämmästyvän. Hän selitti toimensa lyhytsanaisesti puhdistaessaan lattiaa puutarhaletkulla, joka oli kiinnitetty huoneen nurkassa olevaan hanaan: ''Kuten sanoin, tämä vanha sotaratsu vaatii muutamia erikoiskikkoja. Asiakkaan lähettäminen onnistuu edelleen, mutta originaalin annihilaatiotoiminto rikkoutui muutamia vuosia sitten. Se täytyy hoitaa manuaalisesti.'' Lopuksi Pena sulloi täyttämänsä jätesäkin komeroon, joka oli jo valmiiksi täynnä samannäköisiä säkkejä.

Kahden tunnin päästä tapettu mies ilmestyi vastaanottolaitteeseemme elävänä ja hyvinvoivan näköisenä. Kerrottuaan liikeneuvottelun sujuneen loistavasti ja kiitettyään hyvästä palvelusta hän käveli ulos asemalta.

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License