Isä

8-vuotias Jarmo kömpi aamupalalle. Äiti ja isä olivat jo juomassa kahvia.

''Osaat jo hillitä itsesi aika hyvin'', äiti sanoi isälle. ''Mutta etkö voisi opetella hillitsemään itsesi vielä paremmin?''

Isä oli taas ollut yön lähiön kaduilla murisemassa ja ulvomassa.

''Yritän parhaani'', isä sanoi, ''mutta suden luonto vetää puoleensa.''

Jarmoa koulupäivä pelotti. Luokkakaverit taas piruilisivat Jarmolle isästä. Jarmo kuitenkin ymmärsi, ettei asialle voisi mitään. Isä nyt oli sellainen. Isä kyllä hävetti Jarmoa. Miksei Jarmolla voinut olla tavallista isää niinkuin useimmilla muilla?

Jarmo oli arvannut oikein. Koulussa luokan pojat esittivät Jarmolle isän murinaa ja ulvomista.

''Tämmöinen sun isä on'', he sanoivat Jarmolle muristuaan.

Jarmoa hävetti. Yksi luokkakaveri jopa näytti Jarmolle, kuinka isä haroi käsiensä kynsillä ilmaa ulvoessaan kadulla.

Tämä oli edessä joka kuukausi. Jarmon isä oli nimittäin ihmissusi. Täysikuun öinä hän sai suden piirteitä. Hänelle kasvoi kuono, pitkät kynnet ja enemmän karvoja, ja hän juoksi yön kaduilla ulvomassa ja murisemassa haroen käsiensä pitkillä kynsillä tyhjää. Aamulla hän taas muuttui tutuksi, tavalliseksi isäksi.

Opettaja oli yrittänyt sanoa luokkatovereille, ettei Jarmo voinut mitään isälleen, mutta ei se auttanut. Täydenkuun jälkeisenä koulupäivänä Jarmo sai häpeillen katsella luokkakavereiden imitaatioita hänen isästään.

Kun Jarmo oli tullut koulusta kotiin, hän sanoi äidilleen: ''Eikö isälle voisi tehdä jotain? Kaverit kiusaa mua koulussa isästä.''

''Kuule Jarmo'', äiti sanoi. ''Isä hillitsee itsensä ihmissudeksi hirvittävän hyvin. Enää hän ei särje paikkoja tai edes häiritse sinun yöuntasi. Monet ihmissudet vahingoittavatkin muita ihmisiä, mutta isä ei ole yhtään sellainen.''

Jarmo muisti, kun isä oli ensimmäisiä kertoja muuttunut ihmissudeksi. Jarmo oli silloin ollut kuusivuotias ja saanut juuri hienon punaisen leikkipaloauton. Täydenkuun yönä isä oli tullut riehumaan Jarmon huoneeseen ja heittänyt paloauton seinään. Sen jälkeen sillä ei enää voinut leikkiä. Nykyisin isä meni ulos ulvomaan, ja Jarmon pleikkakin sai olla rauhassa.

* * *

Parin viikon päästä Jarmo kuuli huhun koulussa. Lähiöön, Pirunketotielle, oli muuttanut äijä, joka seuraavana täydenkuun yönä aikoi ampua ihmissuden. Äijällä oli kuulemma sitä varten hopealuotejakin. Ihmissuden voi nimittäin tappaa vain ampumalla sitä hopealuodilla.

Jarmo järkyttyi. Kyllähän isä hävetti häntä, mutta ei hän silti isän halunnut kuolevan. Kaikesta huolimatta hän rakasti isäänsä kuten kuka tahansa poika rakasti isäänsä. Luokkatoverit tuntuivat oikein nautiskelevan, kun pääsivät pelottelemaan Jarmoa tämän isän kuolemalla.

Jarmo hautoi pari päivää pelkoa isän kuolemasta, kunnes hän päätti mennä puhumaan tappajaäijälle. Jarmo kertoisi, että isä oli hänelle kaikesta huolimatta rakas isä, eikä tätä saisi tappaa.

Jarmo meni Pirunketotielle ja näki, että äijän talon edessä oli mielenosoitus. ''Jätä Aimo rauhaan'', mielenosoittajien kyltit sanoivat. ''Aimoa ei saa tappaa.'' Aimo oli Jarmon isän nimi. Lähiön ihmiset olivat tulleet puolustamaan Jarmon isää.

Jarmo näki naapurin sedän tulevan tappajaäijän luota. Naapurin setä sanoi megafoniin: ''Puhuin Karin kanssa ja selitin, että Aimo ei ole kenellekään minkäänlainen uhka. Kari lupasi jättää Aimon rauhaan.''

Yleisö hurrasi. Silloin Jarmo tajusi, että vaikka isä oli kummajainen ja hänen omituisuuksista piruiltiin, lähiössä isästä välitettiin sellaisena kuin tämä oli.

Unless otherwise stated, the content of this page is licensed under Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0 License