Vuonna 1392 Oxfordin kaupungissa kapealla kujalla oli sattunut konflikti. Härkävaunut yrittivät mennä yhteen suuntaan, mutta vastakkaiseen suuntaan pyrki juopunut miesjoukko.
''Peruuttakaa'', Jack, härkävaunujen kuski sanoi. ''Jalankulkijat väistävät kulkuneuvoja.''
''Tiedättekö keitä me olemme'', juoppojoukon johtaja, herra Southcliffe sanoi. ''Olemme yliopiston henkilökuntaa ja opiskelijoita.''
''Olkaa vaikka itse paavi ja kuningas'', Jack vastasi. ''Mutta jalankulkijat peruuttavat.''
''Sinä sivistymätön moukka'', Southcliffe vastasi. ''Minä olen itse yliopiston rehtori.''
''Ketä sinä kutsut sivistymättömäksi?'' Jack kysyi. ''Lyön vetoa, että itse häviäisit naiselle ritmomasiassa.''
Juoppojoukko rähähti nauramaan. Ritmomasia oli tuon ajan oppineiston suosima shakin tapainen lautapeli, joka opetti pythagoralaista matematiikkaa.
''Kiinni veti'', Southcliffe vastasi. ''Tuo luokseni nainen, joka voittaa minut, ja sinun ei enää koskaan tarvitse väistää yliopistolaisia. Annetaan tietä tälle ihmenaisen tuntijalle.''
Ivallisesti pokkuroiden juoppojoukko päästi härkävaunut menemään.
Jack oli tyytyvinen. Hän oli vain sekatavarakauppias ja oli tunnistanut Southcliffen yliopiston rehtoriksi, mutta Jack oli nuorena oppinut ritmomasiaa ylioppilasystävältään ja opettanut myös tyttärensä pelaamaan. Tytär, Sarah, oli nopeaälyinen ja päihitti kahdeksantoistavuotiaana isänsä mennen tullen.
* * *
Viikon päästä rehtori Southcliffen luona Sarah ja Southcliffe katsoivat toisiaan. Sarahin katse oli ujo, ja hän mietti, kuinka hän pärjäisi tälle suurelle herralle. Sarah ei enää kahteen vuoteen ollut hävinnyt yhtään peliä ritmomasiassa, mutta toisaalta hän ei ollut koskaan pelannut ketään muuta vastaan kuin isäänsä.
Southcliffen katse oli sen sijaan yhdistelmä himoa ja ylemmyydentunnetta. Hänen mielestään ritmomasia, filosofien peli, heijasteli lukujen harmoniaa, eivätkä naiset sellaisista asioista ymmärtäneet. Filosofien peli johdatti pelaajansa ajattelemaan maailmankaikkeuden harmoniaa, sitä kuinka lukujen suhteet hallitsivat todellisuutta, eikä tavallinen kauppiaan tytär voinut mitenkään ymmärtää maan ja taivaan salaisuuksia. Kauppiaan tytär oli tosin kaunis, ja Southcliffe olisi mielellään huvitellut tämän kauneuden kanssa, jos tytön isä ei olisi ollut läsnä. Se oli kuitenkin maallista kauneutta, joka kalpeni lukujen harmonian kauneuden rinnalla, tai niin Southcliffe ainakin opiskelijoilleen opetti.
Sarahin ja Soutcliffen välissä oli pelilauta. Se oli samantapainen kuin shakkilauta, samanlevyinenkin, mutta tuplasti niin pitkä. Sarah ja Southcliffe asettelivat nappuloita alkuasemaan, Sarah valkoisia ja Southcliffe mustia. Nappulat olivat ympyröitä, kolmioita ja neliöitä, ja jokaisessa nappulassa oli lukuarvo, kahdesta noin kolmeensataan. Ympyrät liikkuivat yhden askeleen kerrallaan, kolmiot kaksi ja neliöt kolme. Southcliffeä nappuloiden muodot muistuttivat geometriasta, siitä kuinka aksioomista voitiin johtaa teoreemoja, kun taas Sarahille ne olivat vain muotoja, joilla erottaa eri tyyppiset nappulat toisistaan.
Jack katseli alkuvalmisteluja sivusta. Hän ei tiennyt, kuinka pelissä kävisi. Hän itse oli aikoinaan oppinut voittamaan filosofianopiskelijaystävänsä, vaikka tämä erikoistui geometriaan. Sarah puolestaan voitti Jackin. Hänellä ei ollut tietoa, kuinka hyvä pelaaja Southcliffe oli.
Peli alkoi. Pelaajat siirtelivät nappuloita vuorotellen. Sitten Sarah sai kasinumeroisen nappulansa kahdeksan askeleen päähän Southliffen 64-nappulasta. ''Kahdeksan kertaa kahdeksan on kuusikymmentäneljä'', Sarah sanoi ja käänsi 64-nappulan ylösalaisin, vaalea puoli ylöspäin. Nyt se oli Sarahin nappula.
Peli jatkui. Sitten Southliffen 66-nappula joutui Sarahin 64-nappulan ja 2-nappulan väliin. ''64 plus 2 on 66'', Sarah sanoi ja käänsi 66-nappulan omakseen.
Peli jatkui samaan tapaan. Lukujen suhteet määräsivät, milloin nappula vaihtoi puolta, Southcliffen nappulasta Sarahin nappulaksi tai toisinpäin. Kumpikin pelaaja oli hyvä päässälaskija. Southcliffe yliopistomiehenä, ja Sarah puolestaan siksi, että hän oli oppinut isänsä kaupan kirjanpitoa ja itse asiassa hoitikin sen pääosin. Lisäksi kumpikin oli kokenut ritmomasian pelaaja.
Lopulta Sarah sai 2- 4- 6- ja 8-nappulansa riviin Southcliffen puolelle lautaa. ''2, 4, 8 on geometrinen progressio'', Sarah sanoi. ''4, 6, 8 on puolestaan aritmeettinen progressio.''
Geometrisessä progressiossa kahden peräkkäisen luvun osamäärä on vakio, yllä siis 4/2=8/4. Aritmeettisessa progressiossa puolestaan kahden peräkkäisen luvun erotus on vakio, siis yllä 6-4=8-6.
''Kunnioitettava voitto'', Southcliffe joutui myöntämään. Southcliffen mielestä tilanteessa ei ollut mitään kunnioitettavaa, mutta voitto kahdella progressiolla yhtaikaa oli nimeltään kunnioitettava voitto.
Southcliffen ajatukset risteilivät. Hän joutui myöntämään, että ritmomasiassa saattoi pärjätä naisen oveluudella. Maan ja taivaan salaisuuksia, lukujen harmoniaa, hän ei uskonut naisen edelleenkään pystyvän ymmärtämään, mutta hän oli juuri saanut vahvan todisteen siitä, että ritmomasiassa riitti oveluus. Viisautta ei tarvittu.
''Mites se veto?'' Jack kysyi. ''Tästä lähin minun ei tarvitse väistää yliopistolaisia.''
''Tuo nainen pelaa kuin paholainen'', Southcliffe julisti. ''Hänen pelinsä on pikkunäppärää kikkailua, eikä siinä ole jälkeäkään todellisen ritmomasianpelaajan viisaudesta!''