Kun olin pikkupoika, liian pieni seurakunnan päiväkerhoon, kävin lastenkerhossa, jota kutsuttiin Tuokiotoiminnaksi. Siellä oli ohjattua laulamista ja muuta sellaista, mutta myös vapaata leikkiä.
Tuokiotoiminnassa kävi myös tumma tyttö, Bianca. Bianca ei ollut n*****, mutta kuitenkin selkeästi suomalaista tummaihoisempi. Tuohon aikaan Suomi oli vielä lintukoto, joten tumma tyttö oli harvinaisuus. Minä aina kiinnostun kaikesta uudesta ja erilaisesta, joten iskin tietysti silmäni Biancaan.
Kerhossa oli leikkilentokone, joka oli muita leluja suurempi, joten kaikki (tai ainakin kaikki pojat) halusivat leikkiä sillä. Kerran näin lentokoneen vapaana. Nappasin sen syliini ja ajattelin lähteä leikkimään sillä Biancan kanssa. Tuumin, että Bianca varmasti välittäisi minusta, kun minulla oli niin hieno lentokone. Kerhotäti kuitenkin pysäytti minut heti ja selitti, että lentokoneelle oli leikkivuorot, eikä minun vuoroni ollut silloin. Kilttinä poikana en pannut vastaan vaan otin paikkani vuorolistan viimeisenä.
Minun vuoroni leikkiä lentokoneella ei tullut sillä kerhokerralla, ei edes seuraavalla. Kärsivällisesti kuitenkin odotin. Lopulta tuli se kerhokerta, jolloin oli minun vuoroni ja sain lentokoneen käsiini. Lentokone sylissäni lähdin etsimään. ''Missä on Biankka?'' Haahuilin lasten joukossa hetken, kunnes kerhotäti selitti minulle, että Bianca oli juuri sillä kerralla sairaana. Olin tietysti syvästi pettynyt, eikä lentokoneella yksin leikkiminen oikein maistunut. Saatoin tirauttaa itkuakin, olin pienenä herkkä luonne.
Näin siis alkoivat epäonniset seikkailuni naismaailmassa, mutta tapaus juurrutti minuun myös syvemmän pessimismin. Olen nimittäin myöhemminkin huomannut, että jos onnistumiseni on kiinni kahdesta erillisestä, itsestäni riippumattomasta seikasta, nuo seikat menevät ristiin niin, että homma kusee.